Ketunpentuja Ritsemin tiellä. Tällä 142 km pitkällä ja vielä pidempää järviketjua seuraavalla tiellä olemme aina (vuodet 2000, 2002 ja 2006) nähneet ainakin yhden ketun tien vieressä. Ilmeisesti turistit ruokkivat kettuja, koska ovat vaikuttaneet niin kesyiltä.
Saman pentueen kettu.
Ritsemin tien varressa olisi viimeisen 100 km matkalla paljon nähtävää, kun vain malttaisi pysähdellä. Sää oli sumuista ja pilvet matalalla, joten ikävä kyllä komeat pahdat järven rannalla jäivät osin näkemättä. Maasto näyttää tien vierellä aika kiviseltä. Mäntyjä kasvaa aina Vietaksen tienoille, josta lähtien on pelkkää tunturikoivikkoa.
Sekä elävät että kuolleet männyt ovat paikoin komeaa katseltavaa.
Pysähdyimme hieman Vietaksen jälkeen ja päätimme käydä katsomassa Stora Sjöfalletin putousta, joka putoaa suoraan järvestä kerralla ainakin 20 metriä. Aika huimapää, joka uskaltaisi kahlata juuri putouksen yläpuolelta. Minä en ainakaan.
Kuva Stora Sjöfalletin kallion päältä etelään. Nousimme ja laskeuduimme reilu 20 metriä kalliolle.
Itse putousta oli vaikea kuvata tältä puolelta kalliota.Läheiseltä Vietakselta varmasti järjestetään venesafareita putousta katsomaan ja ne jotka haluavat pääsevät samalla joen toiselle puolelle Sjöfallsstuganille, josta on mahdollisuus lähteä vaeltamaan, vaikka Sarekiin.
Järvestä suoraan putoavan korkeimman putouksen alapuolella joki laskee muutamana könkäänä alapuoliseen Langasjärveen. Jos pelkää venekyytiä, niin tämän viimeisen järveen laskevan könkään yläpuolelta voisi päästä kahlaamalla yli. Ainakin se oli aika leveä joka on yleensä hyvän ylityspaikan merkki.
Ritsemiin saavuttuamme menimme tietyin kellonajoin kesäaikana kulkevalla venekyydillä Akkastugornin lähelle, josta vaelsimme Akkatugornin kautta Vuojatädnon ylittävälle sillalle.
Vuojatädno purkaa Padjelannan suurten järvien Virihauren ja Vastenjauren vedet Kutjauren (530 m) kautta Akkajaureen (423-453 m) reilun 10 km matkalla, joten tuossa olisi melojille aika huimat kyydit tarjolla. Ainakin tämä loppuväli sillalta Akkajaureen oli aika allokkoa.
Vuojatädnon loppukuohut sillalta alas Akkajaureen.
Hieman ylempänä Vuojatädno ei ollut ihan yhtä pahannäköinen. Tuosta minäkin voisin uskaltaa tulla kanootilla. Voisi olla mielenkiintoinen idea lennättää kanootit Virihauren rannalle Staloluoktaan ja meloa Padjelannan isoilla järvillä monta päivää ja laskea lopuksi Akkajaureen ja meloa järven yli Ritsemiin.
Ahkka-tunturin luoteisrinnettä. Olisiko tuossa oikealla Västtopparna (1734 ja 1730 m)?
Padjelantaledenllä nähtiin muutama reittiä kulkeva vaeltaja. Nuoremmat naiset kulkivat pienin melkein repuin (majoittuivat varmaan tuvissa), vanhempi mies kulki parimetrisen metalliputken ja muovikassin (rinkan lisäksi) kanssa. Me n. 25 kg painavien rinkkojen ja vaellussauvojen kanssa olimme välimuoto.
Poseeraamassa. Ahkka (tai Akka) -tunturi taustalla. Pilvet peittävät varsinkin Sarekin sisäosissa tunturien huiput usein ainakin osittain. Toinen huippu näkyy kokonaan, toinen on pilvessä.
Sjnjuvtjudisjavrasjista lähtevän pikku puron sillan vieressä oli tämä pöytä jolla ruokailimme. Padjelantaledenillä on sillat pienienkin purojen yli, tuvat (ja tupavahdit) päivätaipaleiden (ja lyhyempienkin) päässä. mutta me päätimme kuitenkin suunnata Sarekiin, jossa ei ole mitään palveluja. Padjelantaledenillä ei vaellussauvoja (joskin täälläkin helpottavat jalkoja ja minimoivat loukkaantumisriskin) tarvita, Sarekissa tarvitaan (jo sameiden jäätikköpurojenkin vuoksi).
Sjnjuvtjudisjåhkå. Ylitimme kahlauskelvottoman joen siltaa pitkin.
Ylitettyämme Sjnjuvtjudisjåhkån aloimme kulkea joenvartta ylävirtaan. Maasto oli muistaakseni koko matkan (ehkä muutama pikku poikkeus) Padjelantaledeniltä Mikkastuganille helppokulkuista. Nousu Ruohtesvaggen vedenjakajallekin on todella loiva.
Lapinkuusio. Ehdotus heille, joiden mielestä tunturiluonto on tylsää ja yksitotista. Tunnistakaapa kulkureittinne kasvilajisto. Minä sitten tenttaan, että mitä lajeja kasvaa Boajsatjåhkkåtunturin koillisrinteeltä laskevan puron lähistollä polun kohdalla...
Ruusujuuri. Kasvien katselu tuo varsinkin sateisena päivänä mukavaa vaihtelua matkantekoon. En minäkään montaa lajia tunne, mutta vuosien varrella on oppinut kutakuinkin peruslajiston tuntemaan. Onhan se hauska tavata eteläisiä tuttavia kuten rentukkaa tunturipuroilla ja -lammilla sekä metsätähtiä tunturipaljakallakin (mm. Kilpisjärven Välitunturit).
Gisuriksen pahta näkyi etelän suunnalla matkallamme Ruohtesvaggeen.
Näillä main oli myös paljon poroja.
Kuvassa etualalla olevan kaltaisesta tunturipaljakasta minä pidän. Helppokulkuista ja auringonpaisteella kaunistakin (on se kyllä minusta aina kaunista).
Telttapaikkamme Sjunjuvtjudisjåhkån töyräällä. Täällä on kesällä aina täysin valoisaa ja kun kosteutta pukkaa niin eipä juuri ole yöllä ja päivällä eroa kuin ehkä muutama lämpöaste. Isä tosin usein päivätaipaleella muistaa patistaa, että mennään nyt ettei jäädytä yön saapuessa (vaan ollaan jo sisällä lämpimässä teltassa).
Telttapaikan kohdalla Sjnjuvtjudisjåhkå teki komean mutkan. Oli heinäkuun alku ja viipymälunta alkoi esiintyä enemmän ja enemmän noustessamme jokivartta ylös. Lämpötila taisi olla siinä nollan ja kymmenen lämpöasteen välissä.
Renvaktarstugan Ruohtesvaggen suulla vähän ennen vedenjakajaa.
Ruohtesvaggessa tuli talssittua pari kilometriä viipymälumien päällä. Kesävaelluskausi alkaa Sarekin tuntureilla vasta heinäkuun alussa. Sitä ennen joet tulvivat ja purojenylitykset olisivat liian vaarallisia.
Onko tämä nyt sitten Sarekin valtavan tunturimassiivin etuvartio Nijak (tai Niak, 1922 m) nähtynä luonaasta päin?
Länsipuolen tuntureita. Olisiko tässä oikealla Jålle (1190 m)?
Ruohtesjavrasjin (896 m) rannalla katsomassa kaakkoon Ruohtesvaggeen päin.
Smajlajåhkån ylityksen paikkeilla. Tämä ylitys on yleensä vaikein ylitys välillä Akkastugorna - Mikkastugan - Suorva. Joki saa vetensä jäätiköltä, joten vesi on sameaa eikä pohjaa näy. Vaellussauvat siis välttämättömiä, mutta niiden kanssa ei ongelmia, vettä meillä syvimmillään noin polveen asti ja tasainen pohja.
Ruohtesvaggen alarinteilläkin riitti heinäkuun alussa lunta, joka loisti todella kirkkaana kun aurinko vähänkin pääsi paistamaan.
Tämän olin jo unohtanut. Ilmeisesti Boaisajågåsjin pikku putous lähellä telttapaikkaamme. Puro oli helppo ylittää.
Halusin kokeilla jonkin lähitunturin huiputusta ilman painavia kantamuksia. Lähdimme aamulla nousemaan Boaisajågåsjin pohjoispuolta ylöspäin. Maisemaankin alkoi tulla hieman korkeusperspektiiviä.
Boajsatjåhkkån etelärinne on aika jyrkkä, mutta me etenimme ylöspäin. Vaellussauvat piikkeineen ovat todella hyvät jyrkähköillä viipumälumilla. Kurun pohjalla riitti lunta lumikantena Boaisajågåsjin yli. Mietin että (vinkki) Skarjatjåhkkån pohjoisrinne olisi ollut yläpikkulammelta laskevan puron kohdalta parempi nousta. Kokemattomina emme kuitenkaan uskaltaneet ylittää Boaisajågåsjin lumisiltaa. Lumi loisti auringossa.
Tämän korkeammalle emme kokemattomuuttamme uskaltaneet nousta, hieman yli 1300 metriin nousimme. Matkaa kartalta arvioituna loivempaan satulan harjalla kulkevaan rinteeseen jäi vajaa 100 korkeusmetriä. Jälkikäteen arvioituna tästä olisi päästy turvallisesti satulaan, mutta hyvä näin. Tuskin tuo huiputus olisi minua ihmisenä paremmaksi muuttanut tai ottamatta jääneet vaelluskuvat maailmaa muuttaneet. Hengissä kuitenkin vielä ollaan.
Jääleinikki, "Nimikkokukkani". Molemmat kun viihdytään myös hieman rauhallisemmissa paikoissa, joissa seura on kortilla. Näitä on turha laaksojen pohjilta tai alarinteistä etsiä, ellei sitten viipymälumien läheisyydestä (harvoin sielläkään).
Uuvana.
Ruohtesvagge, Sarek. Gavabakten edustan jäätikkö.
Maisema Mikkastuganilta kuvassa keskellä pilvessä oleville Sarektjåhkkån korkeimmille laeille. Edessä vasemmalla täytyy olla Jållokin pohjoisrinnettä, keskellä Mihkajiegnajäätikkö Sarektjåhkkån huippujen edessä. Monet nousevat kuulemma Mihkajiegna jäätikköä pitkin Sarekin huipuille, mutta tämä edellyttää jäätikkövarustusta ja mieluummin useamman hengen seuruetta. Itse yrittäisin mieluummin nousta Sarekin huipuille Guhkesvaggen puoleisesta rinteestä.
"Raato" Mikkastuganin pihapiirissä. Koko Ruohtesvagge ja myös Mikkastuganin ympäristö on hyviä telttapaikkoja täynnä. Itseasiassa telttailu onnistuu melkein joka paikassa vaellureittimme varrella. Tämä takaa mukavan joustovaran vaelluksella, väsymyksen tai huonon sään yllättäessä voi iskeä teltan pystyyn.
Auringon ylivalottama kuva Mikkastuganin seudulta Bielatjåhkkålle päin. Tämä ylivalotus ei koske vain valokuvia, vaan kyllä se vaeltajan silmissäkin auringon oikein porottaessa hailakalta näyttää. Etenkin viipymälumilla kuljettaessa auringon paistaessa on luxit huipussaan. Keväthangillahan voi lumisokeus yllättää, kai täälläkin jos jäätiköllä vaeltaisi.
Kuvassa vasemmalla Skårvatjåhkkå (1726 m), jonka oikella puollella aukeaa Alggavagge. Aurinko ottaa pilvien salliessa toisiin rinteisiin, toiset rinteet ovat pimennossa. Illalla myös tunturien rinteet tulevat monesti auringon eteen. Kannattaa ottaa huomioon telttapaikkaa valittaessa: Jos haluaa nähdä keskiyön auringon niin pohjoisen suunnilla on syytä olla matalampaa maastoa. Toisaalta suoraan telttaan porottava aamuaurinko voi tehdä teltasta kuuman pätsin jo yllättävän varhain.
Smajlajåhkå putoaa loppumatkan Skarjalle komeassa kurussa, joissa riittää putouksia ihmeteltäväksi. Mikkastuganin kohdalla on silta Smajlajåhkån yli, jota mekin kuljimme.
Skarja on upea tasainen laakson painanne muuten niin jyrkkien rinteiden keskellä. Myös pohjalla kannattaa käydä vaikka iltakävelyllä. Me teimme pienen kävelyretken Mikkastuganilta Smajlajåhkon kurun länsireunaa alas Skarjalle ja kovaa hyvä kulkuista maata siellä oli.
Skarjan reunojen kallioiset alarinteet voivat kätkeä vehmauteensa monia tunturiluonnossa muuten harvoin tavattavia kasveja. Mikä kasvi?
Evästauolla Skarjan pohjoisrinteessä. Koko Ruohtesvagge oli puutonta, mutta täällä laakson alarinteillä alkaa jo kasvaa tunturikoivua. Alhaalla Skarjan veden ja maan palapeli näytti kutsuvalta.
Maisema Skarjan länsipäästä itään päin. Kuvan oikean alareunan tietämillä Jussi Ristilä (www.ristila.com, Sarek 2003) kahlasi Guohperjåhkån yli. Näytti hyvältä kahlauspaikalta. Puolentoista kilometrin päässä Mikkastuganinkin kurussaan ohittanut ja loppumatkansa Skarjan tasangolla kulkeva Smajlajåhkå yhtyy Guohperjåhkåån ja Rahpajåhkå alkaa. Missa vaiheessa Rahpajåhkå sitten vaihtuu Rahpaädnoksi? Omasta mielestäni Sarvesjåhkån yhtyessä, mutta kartan mukaan jo ennen tätä. Vastaus on katsojan silmässä, voi kutsua myös Rapajoeksi.
Skarjan länsipäässä ovat Guohperjåhkån komeat putoukset. Eturinteen ja takana näkyvän pahdan välistä kulkee Alggavagge.
Mahtujågåsjin putouksia komealla kalliorinteellä. Vesi on hienosti hionut kallioita. Kahlasimme puron yli näiden putousten yläpuollella. Vettä ei kovin paljon, sauvat mukana, joten ei ongelmia. Puro on kuitenkin muistaakeseni nimetty 12-vuotiaan nuorukaisen mukaan, joka teki elämänsä viimeisen vaelluksen näissä maisemissa. Aina voi kääntyä takaisin, mennä yli alempaa tai odottaa veden laskemista. Rankkasateella vesi nousee nopeasti, mutta myös laskee nopeasti.
Alhaalla Rahpajåhkån varrella on jo näillä main sankkaa tunturikoivikkoa, mutta hieman ylempänä rinteessä on helppokulkuista paljakkaa. Edessä Låddepakte, jonka takaa Rapadaleniin kulkeva polku oikaisee, siitä kuljettiin vuoden 2002 Rapadalenin vaelluksella. Hyvällä säällä suosittelisin Låddepakten (1537 m) huiputtamista Snavvavaggen puolelta. Näkymä Låddepaktelta vehmaalle Rapaseletille n. 600 m on varmasti mykistävä.
Kiersimme Skarvatjåhkkån etelärinnettä kohti Bierikjavrrea (801 m). Kuvassa edessä alhaalla Bielajavratjajärvi, jonka takana Basstavagge kaartaa bumerangina vasemmalle. Basstavagge on hyvä kulkuväylä vaellettaessa Mikkastuganin ja Rinimin saamelaiskylän väliä.
Bierikbakten (1789 m) länteen päin laskeva pahta koko komeudessaan (ja panoraamakuvan latistamana). Edessä Bierikjavrre (801m), melkein suoraa pudotusta huipulta järvelle siis melkein kilometri.
Bierikvarasjin (990 m) pahta telttapaikaltamme nähtynä, olisi ollut huiputus minun makuuni, kiva näköalapaikka melko pienellä vaivalla. Hyvä iltalenkki vaihtoehto. Kävelimme kuitenkin vain Bierikjåhkålle katsomaan onnistuisiko ylitys. Yli pääsisi näiltä main läheltä Bierikjavrrea. Mielenkiintoinen reittivaihtoehto Basstavaggelle kulkea Ähparin pohjoisrinnettä Rinimin saamelaiskylälle. Itään aikoville tiedoksi: Sijddoädnon ylitystä tuskin kannattaa harkita.
Bierikjavrrelta oikaisimme Vuojnesvarasjin pikkulaen pohjoispuolitse Guhkesvakkjåhkån sillalle. Tässä kuvassa on jo edempänä oleva komea Stuorvarren (1061 m) Sjuodjin (1089 m) ja Njoammeltjåhkkån (1045 m) muodostama pahta kolmikko. Edessä Guordesluoppal ja Sijddoädno. Kokeneelle melojavaeltajalle melontareitti: Lentokoneella kanootit Ahkkan eteläpuolelle Vardojavrrelle (920 m), meloen Guhkesvaggen läpi Liehtjitjavrrelle (788 m) ja edelleen Sijddoädnoa Sitojaurelle (630 m).
Tästä vielä kauempaa otetusta kuvasta oppii näkemään mittasuhteita. Äskeisen kuvan komeat ja korkeat pahdat ovat kutistuneet pienen pieniksi töppyröiksi Ähparin massiiviin kuuluvan Ruopsokin pahdan edessä. Melkein voisi luulla että Ruopsokin pahta nousee suoraan näistä töppyröistä, mutta todellisuudessa näiden pahtojen takana on vielä yli 2 km matalampaa maata ennen kuin Ruopsokin rinne nousee.
Aiemmin lähempää otettu kuva Ähparin huipuista ja niiden välissä olevasta Ähparjiegnajäätiköstä.
Aurinkoinen maisema Ähparille päin.
Leirielämää laajimmillaan. Kyllä sitä oli paljon kaikenlaista mukana. Ei kannata kokeilla tuulisella säällä!
Tiskivuorot jaettiin, minuun osui. Yleensä lämmitetään jälkiruuaksi tee ja lopuilla vesillä tiskataan. Säästyy vaivaa ja kaasua. Leiriasuna verkkarit ja fleecetakki.
Kahlattiin Njavvejågåsjin yli kartassa näkyvän saaren kohdalta. Vettä oli yllättävän paljon. Smajlajåhkån ylityksen luokkaa, mutta tyypiltään toisenlainen. Smajlajåhkåssa tasainen pohja samea vesi, tässä kivikkoa ja kirkas vesi. Kahlattiin hieman erikohdasta saaren alapäästä myös Stora Sjöfalletin vaelluksella 2006. Helppo ylitys.
Maisema Halljin rinteeltä Suorvan padolla ja takana pilvessa oleville Nieraksen huipuille. Stora Sjöfalletin 2006 vaelluksellamme tästä rinteestä tulikin otettua monta digikuvaa auringonpaisteessa (tamä on skannattu kuva). Täällä ylhäällä oli vielä niin helppokulkuista, että ajantaju meinasi pettää. Loppumatkan kuljimme pirunmoista suon, varvikon, tiheän koivikon yhdistelmää lähes juosten ehtiäksemme bussille. Rinteessä olisi mennyt myös hyvä polku, mutta ei sitä kiireessä huomaa...
Kerkesimme Suorvan tielle juuri kun Ritsemiin menevä bussi saapui. Emme siis joutuneet odottamaan hetkeäkään. Optimaalinen ajoitus, ottakaa mallia! No tuli sitä vähän juostuakin... Ja jalka meinasi nyrjähtää ja kyllä se hikikin haisee... Tässä maisema Ritsemistä Akkajaurelle ja takana kohoavalle Ahkkatunturille (lyh. Akka).
