Lähdettiin isän kanssa 27. 6. 2009 matkaan Hyvinkäältä. Suuntana oli tällä kertaa jo vuosien 2000, 2001, 2002 ja 2006 vaelluksilta tuttuja Pohjois-Ruotsin maisemia. Tällä kertaa oli tarkoitus tutustua tuntureihin vähän alempaa eli vedenpinnan tasosta.
Valitsimme matkakohteiksemme Rapadalenin suun (Rahpaädnon suiston), Kvikkjokkin (yhdistetty Gamajåhkån ja Tarraädnon suisto) ja Stora Sjöfalletin putoukset. Ensiksi suunnistimme Siddoädnon kävelysillalle, josta alkaa 16 km:n polkutie/polku Aktseen. Matkalla yövyimme mökkikylässä Tornionjokivarressa.
Tie Kvikkjokkiin kääntyy n. 7 km Jokkmokkin pohjoispuolelta. Tätä tietä ajoimme n. 60 km ja sitten käännyimme pohjoiseen vievälle tielle (kyltti Seitevare 7 km). Ajoimme padon vieritse ja jatkoimme tiellä yhteensä 20 km.
Tornionjoki mökkikylän rannassa.
Pysähdyimme automatkalla vähän Porjuksen, jossa tankkasimme, eteläpuolella olevalle padonrakentajien muistomerkille.
Pysähdyttiin hetkeksi automatkalla Kvikkjokkintiellä Skalkajärven rannalla.
Ketosinisiipi (Plebeius idas) naaras.
Tjaktjajauren päässä oleva pato. Kartalla lukee näilla main Heliga fallet, joten näillä main on joskus ollut komeat putoukset.
Tjaktjajauren päässä oleva pato. Padolla on muuten korkeutta peräti 106 m ja pituutta 1,3 km (http://sv.wikipedia.org/wiki/Seitevare).
Suurenna kuvaa ja lue.
Tjaktjajaure (443-477 m) on säännöstelty ja se näkyy. Ihmetyttää, että miksi kannattaa laskea järvi noin tyhjäksi. Nythän oli vielä paikallinen alkukesä, joten veden pitäisi olla nyt korkealla.
Korppi (Corvus corax).
Korppi (Corvus corax). Perin komea profiili linnulla.
Sijddoädnon kävelysilta.
Sijddoädno lähtee upeasta Sitojauresta (630 m), jolla olisi myös kiva käydä melomassa. Tosin kanootit pitäisi kuljettaa tilatulla mönkijäkuljetuksella. Sijddoädno näytti liian vaaralliselta laskea, sillä joki putoaa 15 km matkalla Sitojauresta (630 m) Tjaktjajaureen (443-477 m) melkoisesti. Ei ainakaan retkikanooteille ja aina omalla vastuulla.
Sijddoädnon koskea kävelysillalta alaspäin. Alunperin oli tarkoitus laskea Sijddoädnoa alas Tjaktjajaureen, meloa Tjaktjajaurea n. 7 km ja kantaa kanootit ja tavarat pari kilometriä ylös Laitaurelle.
Sijddoädnoa ylävirran suuntaan. Onneksi varusteita kasatessa pari ruotsalaista ajoi autollaan ohi päätään pudistellen ja palasivat hetken päästä kyselemään, että minne matka. No, kerron matkasuunnitelman, jolloin sanoivat että huomattavasti helpommalla pääsette kun vedätte kanootteja pyörien päällä kävelysillalta 10 km Laitauren rantaan.
Koskikara (Cinclus cinclus). Taitaa olla ensimmäinen muuttolintu, jonka olen havainnut muuttomatkansa molemmissa päissä. Talvellahan näitä voi bongata kotiseudulla vaikka Vantaanjoen koskipaikoilta.
Päädyimme siis vetämään kanoottejamme kartassa näkyvän 10 km matkan Laitauren rantaan. Kyseinen osuus on hyvää, paikoin hieman kivistä, hiekkatietä. Laitauren rannasta matka jatkuisi hyvää polkua 6 km Aktseen, jota en kävellyt kuin ensimmäisen kilometrin aamulenkillä.
Kuten kuvasta näkyy Sijddoädnon sillalla riittää parkkeeraamistilaa myös sesonkiaikaan (jos tällä syrjäisellä paikalla on ylipäänsä sesonkia). 20 km pituinen tieosuus Kvikkjokkintie - Sijddoädnon silta oli hyvässä kunnossa. Seitevaren padon kohdalla pitää vain ajaa suoraan padon "pihapiirin" kautta eikä kääntyä oikealle.
Kesäloma ilman järkevää tekemistä ei ole lomaa laisinkaan! Menomatkalla kiinnitimme kanoottimme vain yhdellä hihnalla pyörien päälle ja saimme sitten korjailla ja kiristellä kiinnitystä vähän väliä. Paluumatkalla käytimme kahta hihnaa. Aina voisi tietysti tilata mönkijäkyydin, mutta eikös mies aina mönkijän voita. Menomatkalla meni 3 mönkijää ohi.
Puolessa välissä matkaamme näimme, että Tjaktjajauren (443-477 m) ranta avautui melko lähellä tietä, joten poikkesimme hieman ihailemaan avoimempia näkymiä. Järvellä on runsaasti säänöstelyväliä, joten rannat ovat perin leveät. Tässäkään kohtaa ei vettä varmaankaan ole ollut vuosiin, kun kasvillisuuttakin on ilmestynyt.
No toisaalta, tämähän on kuin lempivaellusmaastoni tunturipaljakka. Kyllä nyt sähkönhinta nousee Suomessakin kun noin tyhjäksi ovat laskeneet. Ainakin on varaa ottaa vedet talteen jos rankkasateet yllättävät. Ei mene pisaraakaan hukkaan.
Tjaktjajauren rantaa.
Tjaktjajauren rantaa. Hieman kun zoomasin kamerallani niin johan Skierffekin alkoi näyttää maineensa veroiselta. Matkaa tästä on Skierffen juurelle pitkälti yli 10 km, mutta valokuvahan valehtelee enemmän kuin 1000 sanaa...
Laitauresta Tjaktjajaureen laskevan joen koskea. Alkuperäisen suunnitelman mukaan tämä väli olisi ollut tarkoitus kantaa kanootteja maita myöden, arviolta 2 km. Veden vähyyden vuoksi matkaa olisi ollut varmasti tuplaten. Todennäköisesti olisi käännytty takaisin.
Enää loppusuora jäljellä, Laitaure siintää jo edessä...
Saavuttuamme Laitauren rantaan huomasimme, että venerannassa oli myös kaksi autoa, joista toinen on tässä kuvassa. Ruotsalaiset on onnekkaampia, rikkaampia, viisaampia,...
Laitauren venesatamaa ilta-auringossa. Laitettiin järven rantaan teltta pystyyn pikkupikkuniemen tyveen.
Seuraavana aamuna sää oli tyyni ja niin peilasi vedenpintakin maisemansa.
Tjahkkelijin (1214 m) pahta järven vastarannalla näytti mahtavalta jättäen takana kohoavat lumihuippuiset melkein 2 kilometriin kohoavat vuoret varjoonsa.
Tästä kuvasta voisi päätellä, että lähellä sijaitseva Skierffe (1179 m) olisi korkeampi kuin kaukana takana siintävät vuoret. Katselin Sarekin kartasta, että taustalla siintää ainakin Gådoktjåhkkån huippuja (1885 m,1928 m,1920 m ja 1978 m).
Kaakkuri (Gavia stellata, sv. Smålom, en. Red-throated Diver).
Ilman pajua ja hyttysiä Lappi ei olisi Lappi. Kerran suota täällä etelässä tarpoessani tajusin raikkaan lapinilman tuoksun salaisuuden: se on ohvin ja hienhajun hieno sekoitus. Ja syntyy vain paikanpäällä.
Päivän melontareittimme piirrettynä Googlen satelliittikuvaan. Kannattaa käydä Google Mapsilla katsomassa satellittikuvat, sillä näkymää voi zoomata vielä paljon lisää. Perkule, pääsevät maksimi zoomilla tarkkuudessa jo samaan tarkkuusluokkaan, kun rinteestä kuvattaessa 200 mm putkella DX-kennolle.
Kovasti näyttää pieneltä ihminen Tjahkkelijin rinnalla-
Vesipääsky (Phalaropus lobatus). Tämä lintu teki suuren vaikutuksen 2006 Stora Sjöfalletin vaelluksella Guhkesvaggessa, kun lintuja tuntemattomana erehdyin pitämään pientä vesipääskyä "sorsan poikasena". Kuvatakseni lähestyin lintua varovasti pokkarin kanssa ja voivottelin mielessäni, että älä nyt pikkuinen pelkää kun et osaa lentääkään. Juuri kun olin ottamassa kuvaa, vesipääsky lähti lentoon ketterästi kuin pikkulintu. Kyllä siinä loksahti nokka auki, minulta nimittäin.
Vesipääsky (Phalaropus lobatus)
Ruusujuuret (Rhodiola rosea) ja punakot (Bartsia alpina) Laitauren pikku saaressa. Taustalla siintää Tjahkkelijin pahta.
Lähestyimme Rahpaädnon suistoa.
Menimme Rahpaädnon suistoon sisään lännenpuoleisinta haaraa. Kartta oli jäänyt teltalle (on siinäkin töppäys), mutta olin niin monta kertaa painattanut sen pääkoppaani, että muistin hyvin, etten kykene muistamaan kaikkia yksityiskohtia. Joten muistin kolme "päähaaraa", paljon pikku-uomia ja lampia. Navigointi kävi heti joelle saapuessa selväksi, sillä joessa oli yllättävän paljon vastaista virtaamaa. Eli takaisin Laitaurelle löydettäisiin kun vain lopetettaisiin melominen.
Pikku saari sivuouman keskellä. Rapasuistossa on kuulemma Ruotsin, jos ei jopa Euroopan suurimmat hirvet. Reheväähän täällä on.
Kaarlenvaltikat (Pedicularis sceptrum-carolinum) Rahpaädnon suistossa.
Nammasjin (823 m) hammas kohoaa kolmisen sataa metriä laaksosta. Vuonna 2002 matkasimme tilatulla venekyydillä Aktsen laiturilta tästäkin kohtaa ohi edelleen Nammasjin kupeeseen, josta Rapadalenia kulkeva polku menee aina Mikkastuganille asti.
Tämän edemmäs emme vastavirtaa viitsineet meloa, kun etäisyyttä telttapaikalle alkoi olla jo riittävästi, ehkä 12 km suoraan. Laitettiin kaasukeittimellä pussipastaa, jonka teimme sameaan Rahpaädnon veteen. Rahpaädnon vesihän on aitoa luonnon mineraalivettä, jossa on oikea koostumus jäätikön alusmaata. Tätä sitä pitäisi pullottaa ja myydä Keski-Eurooppaan.
Rapabeach. Ei näkynyt aurinkotuoleja ja -varjoja vaikka aurinko paistoi.
Näin kun jättäisi kajakin yöksi, niin saisi aamulla jännittää, että onko se vielä siinä vai siirtynyt hieman alavirtaan. Ei kannata IKINÄ jättää noin, ei edes taukojumpan ajaksi.
Suistossa on paljon kauniita pikku-uomia ja lampia tutkittaviksi. Täällä viettäisi vaikka viikon.
Toisen melontapäivän reitti. Oli tarkoitus nousta Tjahkkelijille etelänpuolelta, ei ihan onnistunut. Alunperin kaavailin, että olisi telttailtu Nammasjin lähistöllä ja noustu Tjahkkelijille pohjoisesta, josta kartan mukaan helpompi nousta. Tavaraa tuli otettua niin paljon mukaan, että olisi ollut vaikea saada kaikkea kajakkeihin sisään. Laiskuus voitti.
Skierffe
Tjahkkelij
Tässä (kts. kartta) rantauduttiin ja jatkettiin jalan.
Ruohokanukat (Cornus suecica) ja metsätähti (Trientalis europaea).
Isä halusi jättää punaisen liinan merkiksi, jotta löydetään takaisin kanoottien luokse. Takaisin tullessa havaittiin liina 20 metrin päästä. Alhaalla ollut rakkapaikka ja poroaita olivat parempia maamerkkejä. No meillä on vähän kiero huumorintaju.
Tälle alarakkapaikalle löydettin myös takaisin tullessa, vaikkei se metsän sekaan näkynytkään. Päätettiin nousta Tjahkkelijille kuvassa keskellä näkyvän puronuoman vasemmalta puolelta ja suunnitelmassa pysyttiin.
Tjahkkelijin pahta sanoo: tästä ei nousta.
Rinteessä olleella poroaidalla piti nöyristyä ja ryömiä ali.
Puna-ailakki (Silene dioica).
Tiheästä tunturikoivikosta ei monestakaan paikkaa juurikaan alhaalla levittäytyvä laakso näkynyt. Tässä sentään hieman.
Mutta kun ensin metsäraja ja sitten puuraja (usein hyvin lähekkäin) tulevat vastaan niin maisema aukeaa kuin kerta rysäyksellä.
Kun pääasiassa alamaissa meloskelimme, niin tämä oli reissumme ainoa viipymälumiläikkä, jonka kohtasimme.
Lapinvuokko (Dryas octopetala). Kalkinsuosija. Abiskossa paikoin runsaastikin, Sarekissa ei juurikaan. Botanistiurani huippukohta: Abisko Lapporten, lapin kolme valkeaa lapinvuokko, lakka ja jääleinikki muutaman metrin säteellä toisistaan.
Siniyökonlehti (Pinguicula vulgaris).
Puurajan jälkeen aloimme kiertää pahtaa länteenpäin ja maasto oli aluksi melko helppokulkuista.
Pihlaja (Sorbus aucuparia). Tämä pihlaja yrittää sinnitellä selvästi metsärajan yläpuolella n. 900 metrin korkeudessa Tjahkkelijin rinteessä. Lähistöltä löytyi myös yksi eksynyt kuusen alku.
Lapinkuusio (Pedicularis lapponica).
Riekonmarjaa (Arctostaphylos alpina) ja variksenmarjaa (Empetrum nigrum).
Pian edessämme lännen suunnalla oli kuitenkin melko alas ulottuva rakkakenttä. Suoraan yläpuolellamme kohonnut pahta oli mahdoton yrittää. Sen sijaan viistosti ylös rinnettä luoteeseen näytti olevan mahdollisuuksia päästä huipulle. Sinne yritimme, sillä alhaalta kiertäminen olisi pidentänyt matkaa melko paljon ja takaisinhan on aina jaksettava.
Tunturikissankäpälä (Antennaria alpina).
Napahärkki (Cerastium nigrescens).
Tiedän, että kaikki eivät tätä ymmärrä: rakka on kaunista.
Tunturitädyke (Veronica alpina).
Tunturikallioinen (Erigeron uniflorus).
Maisema Tjahkkelijin rinteestä lounaaseen.
Paikoitellen rakan seassa oli myös hieman kasvillisuutta.
Kaljutunturihärkki (Cerastium alpinum ssp. glabratum).
Näillä main rinne kävi liian vaaralliseksi, että päätettiin kääntyä takaisin. Aika lähelle pahdan yläosaa päästiin ja ehkä jäi vain 5 korkeusmetrin turvautumisesta varpujen varaan uupumaan, mutta jos olisivat pettäneet niin alas olisi menty ja pitkälle. Ja nähtiinhän ne samat maisemat kuitenkin takaisin tullessa alempaa rinteestä ja itseasiassa hieman lähempää kuin huipulta.
Melko ylhäällä Tjahkkelijin rinteessä.
Tuosta ei olisi ollut mitään mieltä yrittää.
Jostain tuosta olisi ehkä päässyt ylös, mutta en suosittele ketään yrittämään ilman kunnon kiipeilyvarusteita. Pirun jyrkkää, sillä tämä kuva on otettu ylöspäin, ei suinkaan vaakatasossa.
Nurmitatar (Bistorta vivipara)
Kun menee ylös niin on myös tultava alas ja mieluiten turvallisesti. Jos toinen on suoraan alapuolella niin on syytä hieman pysähtyä, ettei pudota irtokiviä suoraan toisen päälle.
Tunturikissankello (Campanula rotundifolia ssp. groenlandica).
Pikkutervakko (Lychnis alpina).
Riekonmarjaa (Arctostaphylos alpina), puolukkaa (Vaccinium vitis-idaea) ja variksenmarjaa (Empetrum nigrum).
Riekonmarja (Arctostaphylos alpina)
Laitaure nähtynä Tjahkkelijin rinteestä.
Sarakylmäperhonen (Oeneis norna).
Joskus valo ja varjo leikkivät hyvin pienimuotoisesti.
Rahpaädnon suistoa. Näiden näkymien vuoksi Tjahkkelijille kannatti kiivetä. Huipulle emme etelärinteen vaarallisuuden vuoksi päässeet, mutta rinteen reunastahan tämä delta avautui eteemme vieläkin lähempää.
Rahpaädnon suistoa. Järven takana näkyy Aktsen niityt. Päivää aiemmin meloimme suistoon sisään kuvan alimmasta sivuhaarasta ja takaisin Laitaurelle tulimme ylimpänä näkyvästä pienestä sivuhaarasta.
Rahpaädnon suistoa.
Rahpaädnon suistoa. Rahpaädnon vesi on erittäin sameaa jäätikkövettä. Sen sijaan joenuomien väliset lampareet ovat paikoin hyvinkin tummanpuhuvia.
Rahpaädnon suistoa, jonka takana kohoaa Skierffe (1179 m) nousten viivasuoraan yli 650 metriä jokilaaksosta.
Rahpaädnon suistoa. Skierffe (1179 m) kohoaa laakson takana. Itse Tjahkkelij kohoaa 1214 metrin korkeuteen. Mahtava portti Sarekkiin. Vuonna 2002 vaelsimme Rapadalenia ylös Mikkastuganille ja edelleen Ruohtesvaggea Akkalle ja Ritsemiin. Polku ylös Rapadaleniin lähtee Nammasjin kupeesta, jonne pääsee venekuljetuksella.
Rahpaädnon suisto aukeaa Laitaureksi (494 m).
Tunturikohokki
Alaspäin laskeutuessamme löysimme vielä paikan, josta Rahpaädnon suiston näki vielä hieman toisesta perspektiivistä.
Rahpaädnon suisto.
Ruohokanukka (Cornus suecica).
Raate (Menyanthes trifoliata, sv. Vattenklöver, en. Bog-bean).
Telttapaikkamme viereinen nuotiopaikka Laitauren rannassa.
Metsäkorte (Equisetum sylvaticum, sv. Skogsfräken, en. Wood Horsetail).
Mesimarja (Rubus arcticus, sv. Åkerbär, en. Arctic raspberry). Matkalle lähtiessä mesimarjat vielä kukkivat Hyvinkään Ridasjärven rannassa ja niin täälläkin.
Kullero (Trollius europaeus, sv. Smörbollar, en. Globe-flower). Tunturissa löytää usein purojen varsilta (samoin lapinorvokkeja ja leinikkejä).
Pohjanukonkorento (Aeshna caerulea) naaras. Kysyin tunnistuksen hyönteisfoorumilta http://www.hyonteiset.net/foorumi.
Opasteita venekyytiä tarvitseville (zoomaa suuremmaksi niin näet lukea).
Sää oli aamulla melko pilvinen. Lähdimme 10 km taipaleelle takaisin parkkipaikalle. Nyt kanootit oli kiinnitetty kaksilla hihnoilla, joten en joutunut koko matkan aikana kiinnittämään hihnoja uudelleen.
Pikkulampikorento (Leucorrhinia dubia) koiras. Tunnistuksesta kiitos hyönteisfoorumille (http://www.hyonteiset.net/foorumi).
Tämä mökki oli alkumatkasta hiekkatien sivussa.
Mökin pihalta olisi löytynyt myös hyvä vetokärry. Tosin melko raskastekoinen meidän tarpeisiimme.
Tupasvilla (Eriophorum vaginatum, sv. Tuvull, en. Hare's-tail Cottongrass).
Suokukka (Andromeda polifolia, sv. Rosling, en. Bog-rosemary).
Pohjankatinlieko (Lycopodium clavatum ssp. monostachyon).
Muurainhopeatäplä (Boloria freija).
Muurainhopeatäplä (Boloria freija)
Juolukkasinisiipi (Plebeius optilete).
Laitauresta Tjaktjajaureen laskevan joen koski. Skierffe on yli 10 km:n päässä, mutta näyttää zoomatussa kuvassa huomattavasti läheisemmältä.
Lapinorvokki (Viola biflora, sv. Fjällviol, en. Twoflower violet). Tunturissa kasvaa usein purojen varsilla.
Laitauresta Tjaktjajaureen laskevan joen koskea.
Komeaa ikimännyn punertavaa kuvetta.
Hiekkatie kulki kivan oloista ikimännikkö, -kuusikko, -kivikkoa. Tänne on onneksi tajuttu jättää myös kaatuneet kelot maahan. Suomessahan ne on älytty polttaa takassa tai nuotiolla.
Tehometsätalousmetsässä tällaista epäyksilöä tuskin tapaisi.
Osaa kynttiläkuusikin tarvittaessa kasvattaa kaksi latvaa.
Kajakki ja suora hiekkatie. Tämän paremmin ei voisi kesälomaansa viettää...
Tuosta voi suurentamalla lukea vene- ja mönkijäkyytien tilaamisesta.
Sitojauresta (630 m) lähtevä Sijddoädno laskee pari kilometriä (veden korkeudesta riippuen) kävelysillan alapuolella säännösteltyyn Tjaktjajaureen (443-477 m)- Joella on pituutta vain 15 km, joten aika haipakkaa olisi tuota laskea.
Sijddoädnoa muutama sata metriä kävelysillalta yläjuoksulle päin. Joen itärannalla kulki mukavaan näköinen pikku harju, jolla oli muutama nuotiopaikkakin.
Takaisin Sijddoädnon sillalla.
Sitten autolla 70 km yöpymään Kvikkjokkin fjällstationilla (http://www.kvikkjokkfjallstation.se).
Kvikkjokk Fjällstationin pihapiiriä. Rakenukset taitavat olla 1920-luvulta ja turistikäytössä alusta lähtien(?). Koskea kuvatessani ruotsalaismies kertoi, että oli käynyt Kvikkjokkissa ensi kerran 1957 ja silloin tie Kvikkjokkiin oli juuri valmistunut. Sittemmin vuosittain, en ihmettele. Veneellähän Kvikkjokkiin on ennen tietäkin päässyt Jokkmokkista. Kartasta kuin katsoin niin muutama lyhyehkö koski ja muuten järviketjua.
Gamajåhkan könkäitä ilta-auringossa. Gamajåhkå putoaa ennen Tarraädnoon yhtymistään 5 km matkalla ainakin 100 metriä. Kvikkjokk on näkemisen arvoinen rauhallinen paikka. Turisteja ei juuri ole, kun isolta tieltä tarvitsee poiketa 115 km suuntaansa. Täältä voi aloittaa (tai lopettaa) myös vaelluksen Padjelantaledeniä (Tarradalenia pitkin) tai Kungsledeniä pitkin (Aktseen ja eteenpäin).
Gamajåhkan könkäitä ilta-auringossa. Illalla oli melko pilvistä, mutta sitten noin puoleksi tunniksi ilta-aurinko esiin ja minä syöksyin oitis koskea kuvaamaan. Aika kuohuja.
Gamajåhkan könkäitä ilta-auringossa. Kuvia tulikin sitten räpsittyä hetkessa viitisen kymmentä, mutta vastavaloon kuvatessa useimpiin kuviin ilmestyi ikäviä heijastuksia, joita on sen verran työläs poistaa, että varmaan tyydyn näihin muutamaan helpommin käsiteltävään otokseen.
Gamajåhkan könkäitä ilta-auringossa.
Gamajåhkan könkäitä ilta-auringossa. On se vain upeaa katsella ilta-auringon valon ja varjon leikkiä.
Gamajåhkan könkäitä. Seuraavana aamuna kuvatessa valo olikin aivan toisenlaista.
Gamajåhkan könkäitä.
Melonta ja patikointi reittimme Kvikkjokkin ympäristössä. Yövyimme teltassa järven ja Tarraädnon välisellä vajaan 10 metrin levyisellä töyräällä (sininen piste).
Melottin ensin katsomaan Gamajåhkån könkäitä. Rantauduin joen länsirannalle ja kävelin niitynlaitaa, könkäiden äärelle, jossa oli upea näköalapaikka suoraan kosken partaalla. Siinä koskea ihaillessani vierelleni ilmestyi paikan omistaja, joka varoitteli että älä nyt vain putoa koskeen. Kyselin, että saako täällä liikkua, johon mies vastasi, että kyllä mutta mielellään vain polkuja pitkin, jottei kasvillisuus tallaannu. Sain myös kuulla, että näitä niittyjä hoidetaan käsin niittämällä.
Gamajåhkan könkäiden loppu. Taustalla näkyy Kvikkjokkin Fjällstation.
Gamajåhkå saa osan vedestään jäätiköistä, joten vesi on hyvin sameaa.
Sen sijaan Tarraädnon vesi on hyvin kirkasta. Oli huima kokemus meloa Tarraädnon pääuomaa vastavirtaan. Virta oli melko voimakas, pohja näkyi, vettä välissä paikoin jopa 4 metriä. Tässä erkanemme sivu-uomaan, josta pääsimme melomaan pikkujärvelle.
Sivu-uomassa ei juuri vesi virrannut, mutta olipa auringon paisteessa kaunista.
Siinäpä vasta auringonottopaikka keskellä Kvikkojokkissa sijaitsevaa pikkujärveä. Odoteltiin hetki, että prinsessa Victoria olisi ilmestynyt yläosattomissa ottamaan aurinkoa. Olisi saatu vuoden luontokuva. Ei tullut, ei taida tämmöinen luontokuva kelvata 7-päivää lehdelle.
Mäkikenttämittari (Xanthorhoe montanata, sv. Backfältmätare).
Sinällään tukeva, mutta hieman riskaapeli vedenottopaikkamme telttapaikallamme. Alla kuitenkin turvallisesti kirkasta vettä.
Joen pohja näkyi joka paikassa. Tässä ei kovin syvää ollut, mutta kaunista kylläkin.
Maariankämmekkä (Dactylorhiza maculata, sv. Jungfru Marie nycklar, en. Heath Spotted Orchid).
Keihästytönkorento (Coenagrion hastulatum) naaras. Tunnistuksesta kiitos hyönteisfoorumille (http://www.hyonteiset.net/foorumi).
Siellä se isä tuumaa, että missä pirussa se luuhaa.
Tarrekaise (korkein huippu 1828 m) kohoaa niin kutsuvana Kvikkjokkista nähtynä. Vuoden 2001 vaelluksella tuli taivallettua Padjelantaledeniä ja kaunista Tarradalenia tuon takaa palatessamme Sarekin sydänmailta.
Väinönputki (Angelica archangelica).
Ajoimme kanootista noustuamme Kvikkjokkista melkein 300 km Kebnatsiin. Tankkasimme matkalla jälleen Porjuksessa. Linnuntietä matkaa olisi tuskin ollut 50 km enempää, mutta onneksi välille ei ole tehty tarpeetonta tietä. Jos jollakulla on kiire niin ainahan voi oikaista kävellen... Valuuttakurssi meille edullinen laskeskelin, että litrahinta ruotsissa n. 1.15 euroa ja suomessahan tuo oli 1.35 euroa.
Kvikkjokkin tietä Skalkajärven rannassa.
Ritsemintiellä siintävät jo lumihuippuiset tunturit.
Kebnatsin laituri. Vene kuljettaa pari kertaa päivässä matkalaisia tämän ja vastarannalla olevan Saltoluoktan fjällstationin välillä. Lähdimme vuoden 2002 vaelluksellemme täältä.
Tässä laitoimme kajakkimme vesille ja meloimme vajaa pari kilometriä ja laitoimme teltan järvenrantaan pystyyn.
Meloimme Kebnatsista n. 12 km Stora Sjöfalletin putouksille (jossa yövyimme) ja takaisin.
Lulep Gierkavin (1139 m) pahtaa ilta-auringossa. Tuon huipulle vie kartan mukaan polku Saltoluoktan fjällstationilta. Melkoinen pudotus siinäkin kun järven pinta on 375 m.
Saltoluokta - Kebnats väliä (ja ilmeisesti myös Vietas - Sjöfallstugan?) ainakin pari kertaa päivässä liikennöivä vene, Tuolla mekin taisimme matkata 2002 Saltoluoktaan.
Kungsledenin polku nousee ylos Saltoluoktasta. Tuosta mentiin 2002.
Jokainen pikkupoika tietää, että sammakko on kaunis eläin.
