Elokuun 2004 "vaelluksemme" ei ollut perinteinen vaellus, vaan sarja päiväretkiä Pallastunturien, Hietajärven ja Kalmakaltion ympäristössä. Paikalle menimme aina autolla. Tässä mainion tukikohdaksemme vuokraamamme mökin pihassa.
Edelleisessä kuvassa näkyvän Ketomellassa sijaitsevan mökin pihalla oli myös tämä kota, jossa saatoimme valmistaa ruokaa.
Ensimmäisenä päivänä retkemme suuntautui Hietajärven kautta Hannukurun kämpälle. Ihastuin Hietajärven lähistön hiekkaharjumänniköihin. Helppokulkuisia ja kauniita. Metsälappia parhaimmillaan. Ei ihme, että palasimme tänne pari kertaa kevään 2007 hiihtoretkillä huonomman sään yllättäessä.
Hietajärven rantaa. Kuvassa järven itäpää, jossa on nuotiopaikka. Järven pohjoisrannalla kohoaa komea harju, jolla polku kulkee ylös rinteeseen, jatkaen Pippokerolle päin.
Harjulla lähempänä Hietajärven länsipäätä.
Lopulta polku nousi harjuja seuraten jo metsärajan yläpuolelle lähelle puurajaa. Toisin kuin Käsivarren alueella täällä kasvaa myös mäntyjä ja paikoitellen männyt kiipeävät rinteissä korkeammalle kuin tunturikoivut. Minulle paljakkavaeltajana eksoottinen kokemus. Tässäkin kuvassa näkyy sekä tunturikoivuja että mäntyjä.
Ylhäällä rinne tasaantui hyväkulkuiseksi ylämaaksi ja me poistuimme polulta kohti Hannukurun kämppää. Täälläkin kasvoi sekä mäntyjä että tunturikoivuja. Olen hieman huolissani, että nykyään suunnistus on painottamassa liikaa välineurheiluksi, eli puhutaan vain kartasta ja kompassista. "Eksymistä" pelätään kuin kuolemaa ja panikoidaan suotta jos on epäilys siitä ollaanko karttalehdellä 100 metriä liian lännessä. Oman kokemukseni mukaan tärkeintä suunnistuksessa (siis normaalissa luonnossa olossa) on käyttää silmiä ja aivoja.
Löysimme äskeisen kuvan rinteestä tälle Hannukurun kodalle vallan hyvin ja lähes lyhintä reittiä, vaikka emme kompassia käyttäneetkään ja karttaa käytimme säästeliäästi. Kun näkee kiintopisteitä (kuten tunturinhuippuja), pitää joka ilmansuunnassa selvät rajalinjat, joita ei voi ylittaa (purot,joet,järvet,avosuot,tunturin rinteet) ja tarpeentullen seuraa puroja tai rinteiden korkeuskäyriä niin vaikea on lopullisesti eksyä. Sen sijaan jos luottaa sokeasti kompassineulan vievän perille ja löytävänsä itsensä kartalta, niin voi kokea ikäviä yllätyksiä.
Hannukurulla on hyvät polunviitat. Polkuja pitkin kulkemalla ainakin pääsee perille, ellei sitten eksy polulta... Palatakseni vielä suunnistusaiheeseen: tarkoitukseni ei ollut kehuskella, ei päinvastoin; minä en ole esimerkkiyksilö, sillä "eksyn" hyvin usein. Mutta osaan suhtautua asioihin: jos todellista hätää ei ole niin sitä tuskin myöskään tulee ellei sitten paniikissa tee jotain todella typerää. Eli tässäkin maltti on valttia. Oma kokemukseni on, että helpointa eksyminen on selkeässä aurinkoisessa säässä, koska silloin ei osaa varoa. Sen sijaan sankassa sumussa tulee yleensä jokaisen mättään ja kiven takaisen kuopan syvyys katsottua sen verran tarkkaan, ettei tule eksyttyä.
Hannukurun tietämillä kasvaa vehmasta metsää. Tällaisessa maastossa on helppo eksyä pahasti. Siksi kannattaa pitää mielessä selkeät ja mielellään läheiset rajalinjat (purot,joet,järvet,avosuot,tunturin rinteet) joka ilmansuunnalla. Tällaisessa maastossa voi esim. purojen, järvenrantojen, pitkittäisharjujen ja rinteiden korkeuskäyrien seuraaminen helpottaa suunnistusta. Kompassin ja kartan lukeminen on tiiviimpää ja tarkempaa kuin tunturissa. Yleensä kartan mittakaavakin on 1:50000, kun tunturissa pärjää 1:100000 kartoilla.
Hannukurun tupa on korkealla töyräällä.
Hietajärven etelärannaltakin kohoaa komea ja jyrkkä hiekkaharju.
Lisää kivaa ja helppokulkuista harjumännikköä.
Kyllä täällä kelpaa astella ja karttakin on esillä ja käytössä.
Aurinkokin vielä paistoi...
Lähdimme seuraavana päivänä hakemaan tyttöystäväni Hannan Kolarin rautatieasemalta. Poikkesimme pikaisesti matkalla tällä Muonion eteläpouolisella Muonionjoen levähdyspaikalla.
Levähdyspaikka oli komealla kalliolla kosken partaalla.
Hanna, Pitkäjärvi ja Pippokero. Teimme illalla retken Hietajärvelle.
Seuraavana päivänä suuntasimme Hettaan ja Tunturi-Lapin opastuskeskukselle, jolta lähdimme ajamaan Kautokeinon suuntaan, mutta taivas näytti sillä suunnalla sateiselta, joten suunnitelma B: Kalmakaltion hiekkaharjut.
Pysähdyimme ennen Kalmakaltiota tämän järven rannalle ruokailemaan. Kalmakaltioon menevä polkutie seuraa kaunista ja pitkää hiekkaharjannetta. Joskus vielä lähden vaeltamaan Kalmakaltiosta Norjan rajaseuduille. Tämä on jännää maata jossa tunturien laetkaan eivät juuri maastosta nouse.
Jätimme automme Kalmakaltion-Loman jälkeiselle harjulle maston juureen ja jatkoimme ensin harjun alla Käkkälöjoen (olisi kiva joskus meloa) varressa olevalle Kalmakaltion autiotuvalle. Sitten jatkoimme suonreunasta takaisin harjua seuraavalle tienuralle, jota seurasimme pohjoiseen. Kuvassa on ilmeisesti Kalmakaltionoja. Tieurakin meni puron yli, muttei täällä tavallisella kaupunkiautolla pystyisi ajamaan. Sen sijaan tien varteen pysäköity Geologisen laitoksen maasturi ja pois tullessamme vastaan ajanut Kalmakaltion-Loman maasturi osoittivat, että erikoisautoilla täälläkin voi ajaa.
Tääläkin oli Hietajärvi, jonka rannalla kävimme kääntymässä. Alunperin aikomuksemme oli käydä Kurkkioharjun hietikoilla, mutta emme jatkaneet niin pitkälle. Tulevaisuuden haaveeni: Kuljettaa kanootit kesäkuun alussa Peltotunturien juurelle, josta joko Ivalojokea, Repojokea tai Kietsimäjokea melomaan.
Matkattiin autolla Pallaksen hotellille, josta teimme pienen retken Taivaskerolle ja Laukukerolle.
Hotellilta lähdettäessä alkumatka kuljettiin lankkujen päällä ja sen jälkeen "valtatie" polkua. Jos oikein muistan niin Laukukeron rinteessä kuusi nousee korkemmalle. Yleensähän tunturilapissa tunturikoivu nousee ylimmäs, tässä kuvassa on mäntyjäkin. Kuusen pohjoisraja kulkee suunnilleen Pallastunturien ja Ounastunturien välissä. Sen pohjoisempana ei kuusta tapaa.
Ensimmäinen vuonna 1938 rakennettu ja vuonna 1944 saksalaisten räjäyttämä hotelli sijaitsi näillä main. Hotellirumilus oli täysin paikalle sopimaton. Nykyään se olisi arkkitehtuurinsa puolesta museoviraston suojelema ja siten ikuinen muistomerkki, mutta saksalaiset hoitivat homman, vaikka ei se paljon Lapin asukkaita lohduttanut.
Laukukeron laskettelurinnettä.
Hieman ylempänä Pallas-Hetta -polulla.
Laukukero ja Laukukeron ja Taivaskeron välinen kuru ja satula.
Jos joku väittää tämän jälkeen ettei Taivaskero sijaitse taivaassa, niin en usko. Minulla on todisteet!
Todellakin luonto on ihmeellinen. Vaikka taivas oli lähtiessämme lännensuunnalla selkeä, niin idän suunnalta nousi rinnettä myöden kosteutta ja näkyvyys putosi muutamaan kymmeneen metriin. Korkea Pyhäkeron rinne oli estänyt alempana kosteuden tulemisen, mutta noustessamme ylös satulaan Pyhäkeron rinne ei enää meitä suojannut.
Taivaskeron huipulta näki tällä säällä kauniita vihreän ja sinisen sävyjä.
Huipulla oli helppo kulkea, kivikossa on maatakin välissä.
Lisää sumua pukkasi idän suunnalta.
Lännen suunnalla pilvet olivat korkeammalla.
Matkasimme Taivaskerolta satulan kautta Laukukerolle.
Taivaskeron ja Laukukeron välisessä satulassa. Taustalla Pallaksen hotelli.
Maisema Laukukeron rinteestä kurun takana kohoavalle Palkaskerolle. Pallaksella suhteelliset korkeuserot alusmaastoon ovat korkeimpia Suomessa (suuret ovat myös korkeuserot Kovddoskaisi-Riimmajävri, Kilpisjärvi-Saana, Sokosti-Luirojärvi), mutta rinteet ovat lempeän pyöreän loivia. Täällä ei tarvitse pelätä.
Laukukeron tasaista ja hyväkulkuista lakimaata. Kivat oli värisävyt sinä päivänä.
Porot ja Palkaskero.
Lähdimme vähitellen laskeutumaan kohti Pallaksen hotellia.
Alhaalla laskettelurinteen vieressä oli tämä komeasarvinen poro.
Seuraavana päivänä suuntasimme Hannan kanssa HIetajärven kautta ylös Pippokerolle. Kameran jätimme isälle, joka kävi kuvaamassa Ketomellan läheisen opastetun suokierroksen, jolta seuraavat kuvat ovat. Kävimme keväällä 2007 hiihtelemässä samalla suolla.
Pippokero, jolla parhaillaan olimme vaeltamassa.
Teimme Hanna kanssa 2 päivän pikkuvaelluksen Pallaksen Vuontisjärveltä Ketomellaan. Tässä Vuontisjärven rannalla.
Kuljimme alkumatkan tätä pikkutietä Vuontisjärven rannalla ennen kuin nousu Montellin majalle alkoi.
Nousu Montellin majalle oli melko jyrkkä, mutta tällä vahvalla polulla nousu oli helppoa.
Maisema alas Vuontisjärvelle.
Vihdoin saavuimme Montellin majalle, joka osoittautui mukavan oloiseksi leiripaikaksi. Täällä minäkin tunturipaljakkaan tottuneena voisin telttailla.
Maisema Montellin majan eteläpuolisesta rinteestä kohti Pallastunturien korkeimpia lakia. Täällä polku kulkee helppokulkuisella tunturipaljakalla.
Kuten kuvasta näkyy: Tämän helpompaa ja vaivattomampaa vaellusmaastoa ei olekaan. Hyvinkään Kytäjän (on vastaavaa muuallakin) kynnettyihin metsäteiden välisiin talousmetsäryteikköihin tottuneelle tämä on lapsellisen helppoa maastoa. Ja joissakin vaellusoppaissa pelotellaan aloittelevia vaeltajia, että vaikeaa ja vaarallista on. Paljon vaarallisempia ja vaikeampiakin paikkoja ovat: Helsingin keskusta ja Kytäjän metsät. Näin on, katsokaa vaikka tilastoja, ei täällä autot aja päälle, eikä vaeltajat mukiloi.
Pallastunturien laet siintävät kaukana takana.
