Vaelluksemme alkutaival Kvikkjokista Kungsledenin kautta Pårten rinteelle ja kiertäen Gådokjåhkån sillan kautta Lullihavaggeen. Kvikkjokkissa on hyvä iso parkkipaikka ja majoitusmahdollisuus. Hyvä paikka lähteä tai palata vaellukselta.
Vaelluksemme keskiosuus Lullihavaggesta Sarvesvaggen kautta Njoatsosvaggeen ja edelleen Goabrekjavrasjille. Sarvesvaggen itäpää oli vaelluksemme ainoa vaikeammin kuljettava osuus (pajukkoa). Pieni vinkki: poluton tunturipaljakka n. 800 - 1000 metrin korkeudessa helppokulkuisinta maastoa, alempana tunturikoivikossa on viisaampi pysyä polulla. Vaikein vaellusmaasto löytyisi Hyvinkään Kytäjän hakatuista talousmetsistä metsäautoteiden välistä, jos siellä vain joku haluaisi vaeltaa.
Vaelluksemme loppuosuus Goabrekjavrasjilta Buojdesin kautta Tarradaleniin ja edelleen Tarrauren ja Njunjesin kautta takaisin Kvikkjokkiin. Kaiken kaikkiaan vaelsimme 12 päivää. Upein ja monipuolisin (kuusikot, suot, kurut, putoukset, tunturit, jäätiköt, vehmaat jokilaaksot, siis koko Pohjolan luonto pienoiskoossa) vaellusreitti, jonka olen ikinä kulkenut.
Automatkalla Ruotsin puolella matkalla Kvikkjokkiin.
Perillä Kvikkjokkin parkkipaikalla, jolta lähdimme vaeltamaan Kungsledeniä pitkin kohti Pårtea.
Gamajåhkå laskee Kvikkjokkin kohdella järveen todella pitkänä ja järkkänä koskiosuutena. Taustalla Kvikkjokkin eteläpuolen tuntureita.
Eräs Gamajåhkån lukemattomista könkäistä Kvikkjokkissa. Tämä olisi erittäin kokeneen melojan paratiisiosuus laskea (ja voisi jäädä viimeiseksi sellaiseksi). Kanootit olisi helppo ajaa autolla ja kantaa koskiosuuden yläpuolelle ja ei kun menoksi.
Tässä olisi ollut kiva nähdä kun joku olisi laskenut koko Gamajåhkån koskiosuuden. Itse voisin pahasti yllytettäessä laskea yhden kuvassa näkyvän könkään, mutta en kyllä ilkeäisi laskea useampaa kilometriä noita könkäitä (mistä lie koskiosuus alkaa).
Gamajåhkan könkäitä Kvikkjokin kohdalla.
Alkumatkan taivalsimme kuusikossa. Viimeiset kuuset (ennen loppumatkaamme) tapasimme Lulep Varddon rinteessä. Nuorempi osa vaelluskuntaamme.
Vahva ja leveä Kungsledenin "valtatie" alla ja edelleen kivassa kuusikossa. Aurinko paistoi ja hyttysiä oli paljon näin alamaissa, kuten yleensä. Vanhempi ja viisaampi osa vaelluskuntaamme.
Alkumatkasta tauolla puron äärellä.
Tavaroita on monesti vaikea löytää alkumatkasta ennen kuin rutiini iskee.
Pårte siintää vielä kaukana pohjoisen suunnalla.
Vaeltajan mieli ja askel kulkevat Pårtea kohti.
Seuraavana aamuna olimme enää pidennetyn kivenheiton päässä Pårtesta, mutta sää oli mennyt sumuiseksi. Kaunista tämäkin. Sarekin tuntureilla on keskimäärin kaksi kolmesta päivästä sateista tai ainakin huiput ovat osittain pilvessä. Meilläkin jäi Sarvesvaggeosuudella huiput piiloon. Tällä suolla näimme hirven vasansa kanssa. Vasa putosi suonsilmaan, mutta pääsi ylös.
Kun sää ei suosi voi aina kääntää katseensa alas jalkojensa juureen. Tässä ruusujuuri.
Pårten juurella Boarekjavrrella jouduimmekin yllättäen kahlaamaan. Mutta helposti meni kivien päällä. Vaellussauvat on kuitenkin ehdottomasti syytä olla mukana jos mielii Sarekin poluttomille osuuksille.
Saapuessamme Pårten alarinteeseen pidimme ruokatauon tunturikoivikossa ja aurinkokin paistoi. Nousimme Gasskagårsåjågåsjin uoman lähellä erästä polkua ylöspäin , mutta ilmeisesti "väärää", koska sivuutimme Påreks Samevisten sitä näkemättä.
Noustuamme ylös Pårten rinteeseen ja paljakan alaosaan aurinko paistoi taas ja ruusujuuri ja kullero loistivat kilpaa auringossa.
Pårtelta etelään päin matalampaa. Rinteessä vilahtaa Gasskagårsåjågåsjin uoma. Olimme nyt jo selvästi metsärajan yläpuolelle ja maasto oli helppokulkuista. Saatoimme nyt jatkaa kulkuamme rinteen suuntaisesti. Näillä main yksi sopuli teki valehyökkäylsen isää kohti paetessaan.
Maisema ilta-auringossa Pårten rinteestä etelään päin.
Pystytimme telttamme kauniille paikalle juuri tämän pikkulammen yläpuolelle. Yleisvaellusohjeena sanoisin: jättäkää vaellussuunnitelmiin runsaasti väljyyttä, jotta voitte pysähtyä aina kun kivapaikka yllättää, eikä tarvitse tarpoa ohitse hammasta purren.
Saavuimme 3. päivänä Gådokjåhkålle, joka kulkee sillan kohdalla komeassa pikku kurussaan.
Gådokjåhkån kurua. Joen vedet tulevat osittain Bårddejiegnan jäätiköltä, joten niiden vesi on sameaa. Yleensä aina jäätiköiltä vetensä saavat purot ja joet ovat sameavetisiä ja viipymälumista vetensä saavat ovat kirkasvetisiä. Siis Suomessa kaikki tunturipurot ovat kirkasvetisiä. En ole ainakaan itse törmännyt Suomessa sameisiin tunturipuroihin.
Gådokjåhkan kurua. Jos vaellusreittillesi, ja Sarekissa liikuttaessa näin käy lähes välttämättä, osuu yksikin sameavetinen puro, on syytä ottaa vaellussauvat mukaan. Itse en ainakaan astuisi puroon, jossa voi olla vettä vaikka metrinkin verran ilman että ensin koettaisin missä pohja on.
Ylitimme Gådokjåhkån yhtä niistä harvoista silloista pitkin, joita koko Sarekin 1970 neliökilometrin alueella on. Olisi tuosta kahlaamallakin tällä kertaa (ja kelillä) päässyt, mutta huomattavasti helpompi näin.
Rinkka ja tunturit. Hyvät sadesuojat ovat Sarekin tunturialueella tarpeen. Gore-tex -tyyppinen kalvopuku kannattaa olla mukana ettei tarvitse kantaa erillista sadeasua. Vaellussaappaat ovat tarpeen, sillä kosteutta on kaikkialla usein silloinkin kun ei sada ja useimmissa purojen ylityksissä riittää saapasvarsi.
Boarektjåhkkån huippujen 1805 m ja 1803 m selänne kuvattuna Gådokjåhkalta päin. Jos tuosta olisi tullut yli niin olisi oikaissut jonkin verran, mutta raskasta olisi ollut lähes 25 kg rinkkojen kanssa.
Teimme pienen iltalenkin jolloin kuvasin tämän kivenkoloon jumiutuneen linnun poikasen. Räpsäsin nopeasti kuvan ja lähdin häiritsemästä.
Nousimme Gådoktjåhkan eteläisimpään harjanteeseen huipulle 1170 m, jonka läheltä tämä kuva on otettu Bårddetjiegna jäätikölle ja Pårten korkeimmille huipuille (2005 m ja 2002 m) päin.
Kuva otettu samasta selänteestä kaakkoon päin. Ainakin kartan mukaan arvioituna tätä selännettä olisi voinut nousta aina Gådoktjåhkkån huipulle (1885 m) asti (kuvassa etu oikealle). Kuvassa näkyvien kahden vasemman puolisen huipun välisestä kurusta (kartalla korkein kohta merkattu 1404 m) voisi myös vaeltaa Saravesvaggeen.
Onneksi löysin tämän samalta selänteeltä Gådoktjåhkkån korkeimmalle huipulle (1885 m) päin otetun kuvan. Kyllä tuosta näyttäisi voivan nousta aina huipulle asti, mutta kyllä siinä nousua riittäisi.
Maisema alhaalta laaksosta ylös menosuuntaamme, Bårddejiegna jäätikkö ja Pårten korkeimmille huiput ovat kuvassa takana vasemmalla.
Takaisin teltassa turvassa pahasta maailmasta. Tässä on ilmeisesti aamu kun Eloveenaa ollaan laittamassa. Jo ennen Jani Leinosta, ja Andy Warholin paputölkkikuvien innoittamana, käytin Eloveena pusseja tässä "taidekuvassani". Toisin kuin Leinonen minä kunnioitan Raision oikeuksia ja kuvani nimi onkin "Eloveena pitää vaeltajan voimissa". Ruoka on ruokaa, taiteessakin.
Edessä Gådokjåhkan uomaa ja takana Bårddejiegnajäätikkö ja Pårten korkeimmat huiput.
Matkalla Lullihavaggeen. Ilmassa oli kosteutta ja hieman tihutti. Kameran linssiinkin tuli tippa.
Alempana noustessamme kohti Lullihavaggea maassa oli vielä muutakin kuin kiveä.
Tässä olemme jo Lullihavaggessa 1300 metrissä. Kivikkoa oli, mutta helppoa vaellussauvojen kanssa. Viipymä lunta oli enemmän vasta aivan Lullihavaggen korkeimman kohdan (n. 1350 m) eteläpuolelta eteenpäin.
Lähellä Lullihavaggen korkeinta kohtaa oli tämä alas vierinyt kivi. Isä yritti vierittää kiven takaisin paikoilleen, mutta yritykseksi jäi. Tätä vauhtia Sarekin huiput katoavat kokonaan muutamassa sadassa miljoonassa vuodessa, jolloin vaeltajan on vaihdettava vuoristoa. Ilmastonmuutos ei ole ainoa uhka paikkauskolliselle vaeltajalle...
"Huipun" jälkeen pääsimme laskettelemaan kovan viipymälumen päällä ensimmäiset parisataa korkeusmetriä alas, todella helppoa ja vaivatonta. Sitten kuljimme puron länsilaitaa ja rinteet olivat aika jyrkät ja liukkaat kun satoi hieman. No kyllä siitä turvallisesti alas pääsee.
Telttapaikkamme sijaitsi kuvankauniilla paikalla harjulla juuri Noajdejågåsjin ja Lullihavaggesta tulevan puron yhtymäkohdan yläpuolella. Harjulla oli myös pikkulampi. Jos aurinko olisi paistanut olisin jäänyt tänne asumaan. Ei paistanut.
Sarvesvaggea itäänpäin, taustalla Låddebakte. Hukkasin reissulla APS-kamerani filmin, jossa oli Lullihavaggen ja Sarvesvaggen kuvat. Samalla meni Lullihavaggen huipulta Kanalbergetille otetut kuvat sekä lähikuvia irvistävistä sopuleista. Onneksi oli kaksi kameraa mukana.
Kaskasvagge nähtynä pohjoisesta. Myös Kaskasvaggen kautta pääsee Sarvesvaggeen. Näillä main käännyimme takaisin telttapaikallemme. Olihan "lepopäivä". Luin ja katsoin kuvat Jussi Ristilän Sarekin 2003 vaellukselta (www.ristila.com) ja tosiaan mekin näimme Kaskasvaggen suun tienoilla tunturimittarin tappamia tunturikoivuja. Ilmeisesti varsin lokalisoitunut tuho, mutta meillähän oli vasta vuosi 2001. Vuonna 2002 ainakin Rapaseletin pohjoispuoli vielä turvassa tunturimittareilta.
Ruokailimme Sarvesjåhkån rantakivikolla. Sarvesjåhkå näyttää aika vaativalta ylitykseltä näillä main. Kyllä tässä kohdin kokenut vaeltaja vaelluskeppien kanssa menee yli jos ei ole liikaa satanut, mutta kokemattomamman ylittäjän on jo syytä miettiä. Jussi Ristilän sivuilla os. www.ristila.com on Sarek 2003 kuvaus joen kahlauksesta. Täsmälleen samaa mieltä Ristilän kanssa: siinä polven korkeudella se raja menee, eikä riskejä oteta. Kaiken kaikkiaan Ristilältä upea esimerkki miten näissä tilanteissa tulee toimia. Luonnossa liikutaan luonnon ehdoilla ja luonnon rytmissä.
Noajdejågåsjin ylitys lähtiessämme telttapaikaltamme Sarvesvaggea länteen. Ei tuottanut vaikeuksia. Puron vartta pitkin olisi voinut nousta Luohttolahkolle.
Kuljettiin Sarvesvaggen itäpään miehen korkuista pajukkoa välillä jokiuoman kivikolla ja välillä joen varressa porojen ja hirvien tallaamia polkuja. Hieman ennen renvaktarstugania tapasimme tämän porovaatimen ja vasan. Oli palkanmaksun ja kiitosten aika.
Nämä vedet tulevat Niejdariehpvaggesta ja Ridajiegna-jäätiköltä. Niejdariehpvagge on suosittu väylä Sarvesvaggesta Alggavaggeen ja edelleen Mikkastuganille, tai päinvastoin.
Sarvesvagge renvaktarstuganilta länteen päin on helppokulkuista ajoin märähköä paljakkaa. Vuosi 2001 oli ainakin Pårten, Sarvesvaggen ja Mikkastuganin seudulla suuri sopulivuosi. Löysimme seuraavan vuoden 2002 Rapadalenin vaelluksella Mikkastuganin lähistöltä pieneltä alueelta ainakin 20 sopulin jäänteet. Elossa olevia emme tavanneet. Sen sijaan 2001 niitä suorastaan hyökkäili kimppuun.
Sarvestjåkkån rinteestä putoava puro. Ei hetkinen, taivaastahan tuo putoaa...
Maisema Sarvesvaggen länsipäästä länteen.
Saavuttuamme Njoatsosvaggeen menevälle polulle pysähdyimme ruokatauolle.
Noustuamme hieman vedenjakajaseudulle avautuivat kaakossa Njoatsosvaggea reunustavat komeat pahdat näkyviin.
Edessä Vassjabakten pahta.
Laskeuduimme vedenjakajalta 100 metriä alas Alep Njoatsosjavrren rannalle, jonne pystytimme teltan.
Matkalla ylemmässä Njoatsosvaggessa.
Seuraavana päivänä ohitettuamme ylemmän Njoatsosvaggen kolmen järven ketjun aloimme etsiä ylityspaikkaa purosta kaartaaksemme Goabrekjavrasjille. Ilmeisesti halusimme jännitystä elämään, sillä päätimme ylittää puron noin 20 metriä ennen kuin puro syöksyi alas putousten sarjana.
Nämä putoukset ovat juuri kahlauspaikkamme alapuolella.
Kävimme hieman alempana kuvaamassa putouksia. Tuon veden mukana ei haluaisi mennä...
Ylemmän njoatsosvaggen pohjan tasaisuutta, jolle suoraan reinoita kohoavat pahdat luovat jyrkän kontrastin.
Isä näyttää: tästä ylitimme Njoatsosvaggen puron. Tarkennetaan nyt vielä: ei siinä ollut vaaraa vettä taisi olla syvimmillään polveen asti ja apuna kaks plus kaks jalkaa. Riskejä ei kuitenkaan saa koskaan ottaa. Eli jos mukana on lapsia tai vesi korkealla niin joko a) kahlataan ylempää, b) kuljetaan järviketjun länsirantaa, c) unohdetaan koko kahlaus. Siis pysytään hengissä.
Postikorttimaisema Lulep Njoatsosjavrren eteläpuolelta alas Njoatsosvaggeen.
Njoatsosvaggen länsirinteestä avautui mahtavat maisemat alas alempaan Njoatsosvaggeen ja taustalla kohoavalle Pårten massiiville.
Rinne oli melko jyrkkä ja isä maistoi veren maun suussa. Linnuntietä Kvikkjokkiin 35 km, kännykässä olisi tuskin kenttää. Ei hyvä paikka saada akuuttia sairauskohtausta. Laittoi vähän miettimään... Kuvassa maisema taakse ylempään Njoatsosvaggeen.
Valon ja varjon leiklkiä Pårten massiivin rinteillä.
Alapuolellemme kerääntyneet porot ajoivat meidät ylös.
Vaikkei päivämatkamme huima ollutkaan, niin päätimme pistää telttamme pystyyn Goabrekjavren pohjoispuolelle. Isän huonovointisuus rinnnettä noustessa oli syytä ottaa vakavasti. Vaelluksella edetään a) omien voimien, b) luonnonvoimien, c) omien mieltymysten mukaan. Ja tuossa järjestyksessä.
Goabrekjavrasj ja järven eteläpuoliset Mangitjjårro ja Goabrek.
Seuraavana päivänä jatkoimme matkaamme Låptåvaggeen ja ylitimme Tjuoldajåhkån lähelle leiriytyneiden katsellessa kiikareilla. Isä kaatui. No, täytyihän sitä jotain katsottavaa suoda. Helppo ylitys. Tässä ollaan hieman edempänä Tjuoldajåhkån pikkulammella, joka näkyy kartassakin.
Tjuoldajohkan kulkua alaspäin kauniissa pikku kurussa. Kurua ylöspäin tuuli kosteutta, niin että näkyvyys oli aika ajoin muutama kymmenen metriä.
Suuntasimme Skievvun alarinnettä loivahkosti alas Buojdesjåhkålle, jonka ylitimme tämän könkään alapuolella. Helppo ylitys.
Noustuamme aavistuksen verran olimme jo lähes Buojdesjärvellä ja katselimme tauolla laaksoa ylöspäin nousevaa kosteutta.
Buojdesjåhkån kulkua alas Buojdesjärvestä. Buojdes järvi aukeaa kuvaajan selän takana.
Buojdes järven reunustuntureita ei juuri sumusta erottanut.
Buojdes järvellä kuvattiin tämä Lapinvuokkojen esiintymä. Lapinvuokkoa en juuri Sarekin seudulla ole tavannut. Sen sijaan Abiskon 2005 vaelluksella niitä riitti Tornionjärven eteläpuolisilla tuntureilla. Muistaakseni löysin Lapportenissa muutaman neliömetrin alalta kolme valkokukkaista kasvia: lapinvuokon, lakan ja jääleinikin. Tätä ei monesta paikasta löydy. Viipymälumi selitti jääleinikin, sillä kun on vähän samoja taipumuksia kuin minulla toisinaan.
Buokkekin satulasta alas Tarradaleniin laskeva puro, jonka varrelle hieman Padjelantaledenin polun yläpuolelle pystytimme telttamme.
Kuvasin illalla melko pilvisissä oloissa Tarradalenia pohjoiseen päin. Valokuvausliikkestä sain tulokseksi tämän taidekuvan. Ihan hieno kuva ja pidän siitä, mutta täsmennettäköön että tuolloin, kuten koko vuorokauden ympäri, oli täysin valoisaa. Tämä on siis täysin alkuperäinen kuva, vaikkei vastaakaan "todellisuutta".
Tarradalenia Padjelannan rajan kohdalla pohjoiseen. Tässäkin kuvassa kuten lähes kaikissa ennen digiaikaan siirtymistä (tapahtui 2004) skannaamissani kuvissa olen hieman säätänyt kontrastia ja valoisuutta. Olen pyrkinyt tällä kuvien tekemiseksi kivemmiksi katsoa.
Jälleen lievästi käsitelty kuva. Kuitenkin mielestäni useimmat näistä käsitellyistä kuvista vastaavat värimaailmaltaan enemmän sitä maailmaa, jonka näin tuolloin vaelluksella. Uusimmilla vaelluksillani: Abisko 2005, Stora Sjöfallet 2006 ja Käsivarren Välitunturit 2007 käyttämäni digipokkarit ovat mielestäni tallentaneet "alkuperäisen" ja haluamani värimaaliman jo vallan mainosti joten "korjattavaa" ei juuri ole ollut.
Tarradalenin vehmautta. Koko matkan Padjelannan rajalta aina Njunjesin kohdille kuljimme tunturikoivikkoa. Njunjesin jälkeen alkoi kasvaa myös mäntyjä ja kuusia.
Tarradalenin vehmautta ruokataukopaikallamme Såmmarlappastuganin eteläpuolisten Tarraätnon mutkien kohdilla.
Taukopaikaltamme aukesi upea maisema Tarradalenia etelään.
Tarradalenia Såmmarlappastuganin eteläpuolisten mutkien kohdalta etelään.
Padjelantaleden nousi Tarrauren järviketjun ohitettuaan hieman kalliolle oikaistakseen Tarraätnon mutkan. Kuvassa on maisema "selän taakse" luoteeseen Tarraurelle.
Kallion jälkeen laskeuduimme alas Tarraätnon varteen ja Njunjesstuganille. Tälläkin paikalla ovat auringonpaisteella postikorttimaisemat. Silta Tarraätnon yli.
Tarraätnon virtausta sillalta alaspäin.
Pysähdyimme ruokailemaan Tarraätnon varteen Njunjesin kohdalla. Paikalla ilmeisesti asuu joku sillä paikalla oleven talon pihapiiriä oli "eristetty" ulkopuolisilta.
Jonkin matkaa Njunjesin jälkeen kuulimme pauhua Tarraätnon suunnalta. Menimme katsomaan ja näimme tämän könkään. Komea putous.
Tarraätnon köngäs. Huomaa että seutu on jo kuusimetsän valtaamaa.
Edellisen kuvan valkea vaahto muuttui vähitellen vaalean vihertävän kautta tumman siniseksi, melkein mustaksi. Kaunis näky. Taustalla sankkaa kuusikkoa.
Olimme nyt vankasti "metsälapin" piirissä ja äkkiä tunturit tuntuivat karkaavan jo kauas.
Loppumatka Padjelantaledenillä oli monin paikoin sankkaa kuusikkoa ja paikoin pieniä soita. Kuva on otettu viimeisen telttapaikkamme läheltä. Padjelantaleden on "valtatie", joten kulku oli helppoa ja vaivatonta.
Viimeisenä päivänä kuljimme lyhyen etapin Tarraätnon varren venepaikalle, jossa odotimme hetken veneen saapumista. Tämä kuva on otettu loppumatkan "venesafarilta" Tarraätnon suvannosta.
Veneen kyydistä näki myös muutamia kutsuvan näköisiä poukamia. Täällähän olisi kiva meloa.
Tunturitkin siisivät kaukaisen kutsuvina.
Kivan näköistä Tarraätnon rantaa.
Vaellukselle lähtiessämme kävimme katsomassa Gamajåhkån huikean koskijakson (kuvat alussa). Tuohon se päättyy.
Kvikkjokk on kaunis ja vehmas pikku kylä aivan suurtunturien juurella.
Kvikkjokkin kirkon kellotapuli.
Kvikkjokkin kirkko
Kvikkjokkin kirkon saarnastuoli ja alttari. Tähän on hyvä lopettaa. Jätimme itsemme Herran haltuun.
